Tällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti kautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli sieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.
Sitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että kohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.
Hän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen taskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin määrätty kello kymmeneksi.
Hän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.
Kello löi yksitoista.
D'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut rouva Bonacieux'ille.
Hän läpsäytti kolmasti kämmeneensä — rakastuneiden tavallinen merkki; — mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.
Silloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli nukkunut häntä odottaessaan.
Hän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta rapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.
Samassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja kun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi luoda silmänsä paviljonkiin.