Puuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin kahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis vielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja kirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan paviljongin sisään.
Outo näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän asti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen ovi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä, jossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa; lattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi että huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli tuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja veripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.
Hän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili hirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.
Pieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan huomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut häntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja sotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä. Siihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät olivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita, jotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin Pariisia kohden.
Viimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä repaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se ei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia käsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista kätösestä.
Sitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja kylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon kauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja rauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla paviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa, että nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin edustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt Pariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.
Mutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat kumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko olentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on meitä uhkaamassa.
D'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä, meni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle tiedustelemaan lauttamieheltä.
Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen oli nuori ja kaunis.
Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka lauttamies oli nähnyt.