D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta, lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.
Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli tapahtunut.
Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä uudet havainnot odottivat.
Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.
D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.
Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.
Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.
Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa, joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.
Silloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli niin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se oli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs vanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta sulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi d'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo liike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.
— Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä, joka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin tapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!