Ikkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan kalpeampi kuin ensi kerralla.
D'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän kertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen kanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään tulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen hävitystilan.
Vanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi asian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä katsannolla, joka ei tiennyt hyvää.
— Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan toki!
— Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä kertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.
— Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa kertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n, kertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta, ett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.
Vanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa, että hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla äänellä:
Noin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää mitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä huomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse pelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin kolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta edessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen miehen, jotka olivat herraspuvussa.
— Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?
— Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.