— Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.
— Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän pirullisen työn etunenässä oli?
— Häntä en tuntenut.
— Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?
— Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?
— Niin.
— Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.
— Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?
— Kuka?
— Se pieni.