— Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään kunnioitusta.
— Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!
— Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.
— Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette saaneet vakuudeksi.
D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän, että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.
— Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on käynyt!
Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin. D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.
Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä hyvänsä.
Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut, voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein murheellisimmiltakin sydämmiltä.
Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan, kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.