— Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa sysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.
— Mitä te sitte olette hänelle tehneet?
— Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.
— Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra Porthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä tiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.
— Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme hyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme kahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen sopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta, lähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän oli pelannut edellisenä iltana.
— Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?
— Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka matkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.
— Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.
— Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä, havaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen. Silloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me sekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen. Silloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti meille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että koska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli hänen.
— Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.