— Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun hän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien katolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut itselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena milloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla pensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään, täyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi silloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen askeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina päättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa, pelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi hugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä meidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen katolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli kasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.
— No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.
— Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä hugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut tekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he häntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten tulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me, veljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.
— No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.
— Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta lähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista ja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me olimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme ajattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.
— Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika sukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen salametsästystä?
— Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan pauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita meitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän hienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini. Kävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja poluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen siimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään, niinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja kaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti sulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.
— Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?
— Niin ja ei.
— Kuinka niin ja ei?