Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki, sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä, eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.
Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa ravissa portille, pysähtyi siihen.
Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen näköiseltä ihmiseltä.
— Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle, kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?
— Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä, miellyttävä, soreakasvuinen?
— Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.
— Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.
— Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä ikävöin häntä nähdä.
— Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa teitä vastaan.
— Miksikä niin? onko hänellä vieraita?