— Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen; hänen kasvonsa loistivat.
— Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja välinpitämättömästi.
— Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen tukehtumaisillani onnellisuudesta!
Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.
Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.
— Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.
Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta, antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset lattialle.
— Missäs nyt on kaikki vanitas vanitatum? kysyi d'Artagnan leikillisellä ivalla.
— Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä kaukana puuhaillaan.