Athoksen vaimo.
— Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.
— Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis. Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin taitavasti.
— Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä sinne niin pian kuin mahdollista.
— Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?
— Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.
— Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset sinä toki lepoa.
— Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän ikkunan ääressä.
— Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.
— Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla matkustaminen.