— Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja te näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi ett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä epäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne, saatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi taisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla hän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut hölmiöksi.
— Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on joutunut?
— Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa kellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja sulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa paikassa, jätettiin hänet rauhaan.
— Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet tahdottiin vaan vangita.
— Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen vannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli hengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät heidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää toisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran luokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli menetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä pudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään mitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet häneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että hänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut. Siitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän miehen ja että oikea oli päässyt pakoon.
— Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä tiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin. Mihin Athos on joutunut?
— Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet, jatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet vapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli paholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli paula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä ulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että minä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut käydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä olin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.
— Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni täysissä aseissa.
— Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän, armollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän ystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa puhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin olikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän oven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.
— Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on? missä on Athos?