— Kellarissa, armollinen herra.
— Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?
— Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis tiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet tulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan ja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.
— Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?
— Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin minä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi ankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu pyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa vastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja että he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat kenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle, vaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka menin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan luokseni.
— Niinkö että siitä ajasta saakka? ... kysyi d'Artagnan voimatta pidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.
— Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on meidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että kaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän pulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja makkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän kieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän ravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne pysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.
— Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä näkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä, eikö?
— Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta kuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.
— Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.