— Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri kaksi englantilaista herraa.
— No entäpäs sitten?
— Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin tiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta. Vaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin, tyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi, voi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.
D'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi istuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet perässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.
Nuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat kulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.
— Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä, vaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa noiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme särkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.
— Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään; te ette tapa ketään, jos suvaitsette.
— Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden suurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.
Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita, joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.
Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.