D'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten tahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin huomasi hän vasta että Athos horjui.
— Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.
— Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä kaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan päästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt sata viisikymmentä pulloa.
— Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut puolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.
— Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut semmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä; malttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini. Kuuletteko kuinka siellä lorisee!
D'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen kuumaksi poltteeksi.
Samalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää huojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli edestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi parhaaksi oliiviöljyksensä.
Seurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen, jonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.
Sillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka heiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea sekasorto.
Parhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita uiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja lasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt auki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema vallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä makkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.