— Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.
— Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin jos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.
— Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.
— Katumaan?
— Niin, minä olen sen menettänyt.
— Kuinka niin?
— Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä vielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan; olin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas suureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia, joka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa oli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin hänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle: hiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!
— Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun ystävänne palvelija sitä talutteli.
— Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?
— Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?