— En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.
— Pelaatteko siitä?
— Pelaan.
— Millä?
— Kuutioilla.
— Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi Athos, minä voitin takaisin loimen.
D'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.
— Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.
— Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo hevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja, muisto. Athos, pahasti teit.
— Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi; minulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en, totta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten vielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää; se pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin syytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen; ajatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?