— Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!
— Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle pitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen kaikkine kamsuineen.
— Mutta tuohan on kauheata!
— Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja, ell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön, aivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...
— Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään ollut?
— Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä tuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen huomasin.
— Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti sormuksen kädellänsä.
— Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin niitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.
— Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta, ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?
— Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.