Planchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka ei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat keskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan talutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon ympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.
Oltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki mylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen sijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa vasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.
Mylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta esille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.
Tuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis, vilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi alas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni suoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut Lubin'in.
D'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan penkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla sisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan minne d'Artagnan oli mahtanut kadota.
Kamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina, ja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:
— Teidän herrallenne.
— Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.
— Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.
Sen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta olivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi keikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.