— No kuinkas meidän on tekeminen?
— Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.
— Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.
— Tulkaa sitten!
Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.
— Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa rauhassa.
— Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.
— Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin. Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.
D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma, mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.
Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.