Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki, kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä; sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa hänen riisumisessaan.
— No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.
— Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?
— Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts. Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.
— Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?
— Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!
— Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.
— Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!
— Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa perillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te saaneet hallita hänen omaisuuttansa.
D'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen olennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä, jonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.