Athos säpsähti.
— Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti d'Artagnan'ille naarmun.
— Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?
— Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin sanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt päästä suvusta pois.
— Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.
— En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.
D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.
Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.
— Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että minä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi hänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta; minä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän on kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.
— Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä tunnen että tuo nainen minua kauhistaa.