— Näytäppäs sitä, sanoi Athos.
— Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.
Athos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä vasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se ollut siihen tehty.
Vihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.
— Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka saattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on uskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.
— Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.
— Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.
Hän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan lakannut katselemasta sitä.
— Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä; näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään tapauksen vuoksi pieni naarmu.
D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen Athokselle.