D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja kulmiansa.
— Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.
Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.
— Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.
— Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.
— Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.
— Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?
— En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on syntyjään ranskalainen.
— Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka ilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.
— Olen juuri vast'ikään.