— Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.
— Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.
"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni, että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."
D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.
— Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.
— Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon kostaa hänen ylenkatseensa.
Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään sanaa ilmestynyt paperille.
Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:
— Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti takaisin.
Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt, annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään eikä ulos.