— Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka ihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat päivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki, kaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!
Hän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja, jotka kiilsivät pöydällä.
Bazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää erillänsä, hän salli hänen tulla sisään.
Bazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden ja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo kerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä Aramiksen luokse.
Kun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin ei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.
— Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat niitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun puolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.
— Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun kirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka sommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.
— Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias kirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.
— Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin runsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte, teistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin. Runoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa runoilijaksi, olkaa niin hyvä.
— Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.