— Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta, Aramis.
— Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.
— Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä Pariisiin tulin.
— Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.
— Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole koskaan vielä ennen nähnyt.
— Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen écu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka tämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?
— Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on meidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.
— Kuinka niin, Mousqueton?
— Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa erääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar...; mutta suokaa anteeksi, herrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät ottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun ja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso sai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti meille nämä onnettomat elukat.
— Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.