— Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla tyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?
— Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä Porthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan miltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua, Mousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?
— On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!
Ja hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin molemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle. Mutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään avaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.
Sillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan yli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle. Perille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin marhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen enempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse ja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.
Jonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet sittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski juoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi siellä mahtoi olla.
Rouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota paluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus, joka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen hillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei sitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut d'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon keltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli tullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.
Porthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat päättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun prokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä päivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen näköisenä.
Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen komea käytöstapa.
Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu, voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä prokuraattorin rouvaa kohden.