— Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä. Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa hänelle.
— Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...
— Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun varrella, eikö niin, Ketty?
— Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.
— Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen minua kohtaan...
— Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.
— Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.
— Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta, joka ryöstettiin pois muutamana yönä?
— Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?
— En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!