— Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen on kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.
— Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin naiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen ylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että hänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.
— Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.
— Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de Cavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin sen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri onnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.
— Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.
— Entäs Bastilji? kysyi Aramis.
— Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.
— Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin erinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta laatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy lähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin suljettavaksi.
— Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko iltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja jokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän suljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä onkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin henkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo varmaan kuolleiksi.
— Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs sanotte tuumasta, hyvät herrat?