— Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin toisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä tuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?
— Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat ainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä asiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole kuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet saat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella surumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.
Kello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä minuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä että hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen kumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.
Mutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt päätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen ylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää häntä aikomuksestaan.
Niin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla tavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista muskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta ilmoitettiin heille mistä oli kysymys.
D'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa miehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä pidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että jokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli pyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä tehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja semmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.
Athos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi toisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki sijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.
D'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.
Vaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän kumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä. Hänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja hän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat keskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt, oli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin peljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli hartaasti kiintynyt ystäviinsä.
— Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on epäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa, voin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan pudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään saakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä viimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.