Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin vingahtavan ylitsensä.
Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta, missä hän oli maannut, — toisen musketin luoti oli näet siihen sattunut.
D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut väijyjäin käsiin.
— Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.
Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti sen kymmenkunnan askelta hänestä.
Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja rupesi asiaa ajattelemaan.
Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.
Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys, heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka kukkaro taskussa.
Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan, kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin pitkämielisyyttä.
Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti tuollaisia keinoja.