Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.
Tämä luulo oli uskottavampi.
Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja; hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.
— Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka suuresti kaipaan teitä!
D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut hänelle mitään onnettomuutta.
Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä jäisi.
Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä siihen syynä.
Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.
Monsieur ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.
Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja astui esiin saamaan käskyjä.