— No niin, malttakaas, sanoi Richelieu, esimerkiksi kun vuonna 1610 kuningas Henrikki IV — kunnia hänen muistollensa — aikoi melkein samanlaisen seikan vuoksi, mikä nyt käskee herttuaa, väkivallalla anastaa samalla kertaa Flanderin ja Italian, voidaksensa molemmilta tahoilta ahdistaa Itävaltaa, sattui tapaus, joka pelasti Itävallan? Miksi ei Ranskan kuninkaalla saattaisi olla samallaista onnea kuin keisarilla?
— Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa puukonpistoa Ferronnerie'n kadulla?
— Aivan niin, vastasi kardinaali.
— Eikö Teidän ylhäisyytenne pelkää Ravaillac'in rangaistuksen voivan peloittaa niitä, joiden mieleen juolahtaisi seurata hänen esimerkkiänsä?
— Kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, semminkin semmoisissa, joissa uskonnolliset eripuraisuudet vallitsevat, on haaveilijoita, jotka eivät pyydä mitään niin halukkaasti kuin päästä marttiiroiksi. Ja juuri nyt muistuu mieleeni että puritaanit ovat silmittömästi suuttuneita Buckingham'in herttuaan ja että heidän saarnaajansa huutavat häntä Antikristukseksi.
— Mitä sitten? kysyi mylady.
— Sitä, jatkoi kardinaali huolettoman näköisenä, että tällä erää saattaisi vaan tarvita hakea käsiin jonkun kauniin, nuoren, sukkelapäisen naisen, jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle. Ja semmoisen naisen kai voinee löytää; herttua on naisten ihailija, ja jos hän on kylvänyt paljon rakkautta ikuisen uskollisuuden lupauksilla, hän kaiketi on kylvänyt myöskin paljo vihaa alinomaisella uskottomuudellaan.
— Epäilemättä, sanoi mylady kylmästi, voipi sellaisen naisen löytää.
— No niin, sellainen nainen, joka pistäisi Jacques Clement'in tai Ravaillac'in puukon jonkun kiihkoilijan kouraan, pelastaisi Ranskanmaan.
— Niin kylläkin, mutta hän olisi silloin osallinen salamurhaan.