— No, minä ainakin sain sangen huonon aterian; toissa päivänä oli kalapäivä, mutta heillä oli vaan lihaa tarjottavana.
— Kuinka! sanoi Athos, eikö täällä ole kalaa, sataman ääressä?
— Puhuvat, sanoi Aramis, kääntyen takaisin hurskaasen lukemiseensa, että sulku, jota kardinaali rakennuttaa, karkoittaa kalat aavalle ulapalle.
— Mutta sitä en oikeastaan tarkoittanut, Aramis, sanoi Athos; minä tarkoitin vaan kysyä, saitko olla rauhassa vai häiritsikö kukaan sinua?
— Minusta näytti ett'ei meillä siellä ollut mitään haitallista seuraa, ja sinun sanottavaasi varten, Athos, soveltuu Parpaillot vallan hyvin.
— Menkäämme siis Parpaillot'iin, sanoi Athos, sillä täällä ovat seinät ohuet kuin paperi.
D'Artagnan, joka tunsi ystävänsä tavat ja joka yhdestä hänen sanastansa, viittauksestansa, merkistänsä havaitsi tärkeitä asioita olevan liikkeellä, otti Athosta käsivarresta ja meni hänen kanssansa ulos sanaakaan virkkamatta. Porthos seurasi puhellen Aramiksen kanssa.
Tiellä kohtasivat he Grimaud'in; Athos viittasi häntä seuraamaan. Tapansa mukaan Grimaud totteli äänetönnä; miesparka oli melkein unhottanut puhumistaidon.
Tultiin Parpaillot'in ravintolaan. Kello oli seitsemän aamulla, päivä alkoi valjeta; kolme ystävystä pyysivät aamiaista ja menivät saliin, jossa he isännän vakuutuksen mukaan saisivat olla häiritsemättöminä.
Pahaksi onneksi oli aika huonosti valittu keskustelua varten; aamuherätys oli juuri rumputettu, jokainen ravisti unta itsestään, ja kostean aamu-ilman karkoittamiseksi tultiin ravintolaan juomaan joku lasi; rakuunoita, sveitsiläisiä, henkivartijoita, muskettisotureita, kevyttä ratsuväkeä tulvaili myötäänsä, tosin isännän suureksi mielihyväksi, vaan neljän ystävyksen harmiksi. Niinpä vastasivatkin he nyreästi toveriensa tervehdyksiin, maljoihin ja pilapuheihin.