Neljä ystävystä katsoivat toisiinsa ja heidän kasvonsa pilvistyivät, vaikka ne vast'ikään olivat niin valoisat.
— Katsokaas, huudahti d'Artagnan, tuolla näen liikkuvan mustia ja punaisia pilkkuja. Minkätähden sanoit "rykmentti", Athos? Tuohan on koko armeija.
— Niinpä todellakin, vastasi Athos, sielläpä he tulevat! Mokomat kavalat veitikat, kun tulevat aivan torvitta ja rummuitta, kaikessa hiljaisuudessa. Hohoi, Grimaud, joko työsi on valmis?
Grimaud viittasi myöntävästi ja osoitti muudanta tusinaa ruumiita, jotka hän oli sovitellut mitä omituisimpiin asentoihin, toiset kivääri olalle, toiset tähtäämään, toiset miekka käteen.
— Bravo! sanoi Athos, tuopa antaa arvoa sinun mielikuvituksellesi.
— Kaikessa tapauksessa, sanoi Porthos, tahtoisin minä kumminkin mielelläni käsittää...
— Lähtekäämme ensin matkaamme, sanoi d'Artagnan, kyllä sitten käsität asian.
— Vielä hetkinen, hyvät herrat, vielä hetkinen! Antakaa Grimaud'in sääliä ruuat korjuusen.
— Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat silminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen ett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää leiriimme.
— Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme vastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista; nyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat, lähtekäämme.