— Niin minullakin, sanoi Aramis.
— No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? — Niin minullakin, sanoi Athos.
XLVII.
Mylady'n matka.
Sillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä heittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä loukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta kostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että hän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili kapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin halusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja englantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi jyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä naisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan hänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai Brest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka sitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä Charente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät rannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.
Mutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista, huomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa Lontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja tehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että kardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa toimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan niitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän tekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin suunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet astui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui Hänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.
Koko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta rakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa, tavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen, olalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen seurueen ympäröimänä.
Päivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa nähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä päivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa ja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä kultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi niihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita voimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut tehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli yksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi itseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä hetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki lukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen yksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.
Tultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri, lähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti olevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui laivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa. Upseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan kunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.
Upseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen luettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja kapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit että matkustajat, kannelle.