Mylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.
— Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata itseänne hyppäämällä ulos.
Mylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin, katseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo äsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina. Mutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän antaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa rauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:
— Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus, vaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?
— Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu teille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa kaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.
— Ettekö siis tunne minua, herrani?
— Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.
— Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?
— Ei suinkaan, sen vakuutan.
Nuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä, että mylady tyyntyi ja rauhoittui.