Vihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen ristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan vakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu ja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin kuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen loiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.
Vaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle neliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori mies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui siihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.
— Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady silmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä suloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen myöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, ovat minulle siitä varmana takeena.
Vaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut mitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi siihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä, jotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut suojukseen.
Nyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään rakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen holvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään jykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan avaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja aukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.
Yhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin yksityiskohdista.
Huone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta samalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi; ikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se oli vankihuone.
Hetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli lujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä nuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä tutkimaan.
Mutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat laatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät tiehensä sanaakaan sanomatta.
Upseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo oli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan käden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.