Olisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken ollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.
Vihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.
— Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää? Selittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja, joiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää. Missä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi sitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen minä olen tehnyt?
— Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain käskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn luulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin herrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun tehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.
— Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä?
Samaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä kulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät ovea.
— Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja asettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.
Samassa näkyi mies kynnyksellä.
Hän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli hän kovasti sormillaan nenäliinaa.
Mylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa; toisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti päätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.