Upseeri!
Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin ikäviä ja uhkaavia ei tullut.
Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan, ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden herättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.
Monsieur taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa; pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.
Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä, jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.
Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua; viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä, mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu tulee."
Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.
Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.
Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu, oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta; sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin, että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna 1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä, sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."
Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi, tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet? Sitä hän ei voinut tietää.