Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä, ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa, koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.
Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua, jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti Ludvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin peruslausetta: "Eroita ja hallitse."
Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot, lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide, olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi heidät yksimieliseen päätökseen.
Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n, Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.
Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle puolelle mertä.
Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle, kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen — semmoista oli heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka heitä niin ankarasti piiritti.
Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies, katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.
Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet joutilaiksi eräälle rummulle.
Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne olivat herrojen lakeijoja.
Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten, jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat, eli Athos, Porthos ja Aramis.