— Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.
— Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.
— Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin. Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.
— Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.
— Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen, hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä. Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen korttinsa!
— Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.
— Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta, johon kardinaalin tulo sen keskeytti.
Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.
— Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta saakka.
— Mielelläni, sanoi Aramis.