— Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara, pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!
Samassa nousi hän hevosensa selkään, — Cahusac oli näet tuonut sen hänen luoksensa, — viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.
Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä, kunnes hän oli kokonaan kadonnut.
He silmäilivät sitten toisiansa.
Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin poistuvan raivoisassa mielentilassa.
Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.
Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:
— Grimaud huusi liian myöhään.
Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.
Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.