Felton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä osoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.
— Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.
Ja näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.
— Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin tyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä, nainen ei nuku.
— Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?
— Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka kuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä, lähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että hänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on menetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.
Sotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle tuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan hiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä taito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet näyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen päin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla ajalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.
Silloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan antavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli mennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa luottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja päästi heikon huokauksen.
Tämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.