Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta keskustelusta.
Mylady oli arvannut oikein.
— Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä niitä välttää.
Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten kanssa hiljaa ulos.
Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui kuuntelevan häntä.
Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.
Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.
Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.
Hän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui sellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.
Hän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista vanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu, tuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella äänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on puritaanin suosituimpia.