Sä Herra meidät ylönannat Vaan koettaakses uskoamm' Ja voiton palmun viimein kannat, Kun vanhurskaudess' vaellamm'.
Värssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin tiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.
Laulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt niinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut.
Sitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti; hänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle ja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa sydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka epäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon lumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:
— Vaietkaahan toki, rouva; tuo teidän laulunne on synkkä kuin mikä De profundis,[6] ja jos, paitsi tätä huvia, mikä vartioitsemisesta on, täytyy vielä tuommoista kuulla, ei tässä enää mikään kestä.
— Vaiti! sanoi nyt vakava ääni, jonka mylady tunsi Felton'in ääneksi; mitä sinä heittiö siihen sekoitut! Onko sinua käsketty kieltämään tuota naista laulamasta? Ei. Sinut on vaan velvoitettu vartioimaan häntä ja ampumaan hänet jos hän yrittää pakoon. Vartioitse häntä, ja jos hän pakenee, ammu hänet; mutta elä mene yli määräyksiesi.
Sanomaton ilo kuvautui myladyn kasvoilla, mutta se vilahti vaan kuni salama, ja näyttämättä kuulleenkaan tuota puhetta, josta hän ei ollut sanaakaan menettänyt, alkoi hän uudestaan, antaen äänellensä kaiken sen sulouden ja viehätyksen, minkä hornan henget olivat siihen istuttaneet:
Mua kyyneleet ja surut sortaa, Maanpako kolkko, katkera, Vaan ei ne mua jaksa murtaa, Kun Herra mull' on turvana.
Tuo tavattoman laaja ja erinomaisen sulosointuinen ääni loi noihin kömpelöihin värssyihin semmoisen ihanuuden, että Felton, joka ei ollut puritaaniveljiensä hartaimmissakaan lauluissa niin syvää innostusta huomannut, luuli kuulevansa enkelin taivaallisia, lohduttavia säveleitä.
Mylady jatkoi: