Kyll' huojennuksen aamu aukee, Sill' Herra ompi laupias; Vaan joskin tämä toivo raukee, Autuuden voitan kuolemass'.
Tuo värssy, johon lumoojatar painoi koko sielunsa, sai nuoren upseerin sydämmen vuotamaan yli ääriensä; hän avasi äkisti oven ja mylady näki hänen astuvan sisään, kalpeana kuin ainakin, mutta palavin silmin ja melkein mielipuolisena.
— Miksi laulatte noin, sanoi hän, ja semmoisella äänellä?
— Anteeksi, herra, vastasi mylady vienosti, minä unhotin, ett'eivät lauluni sovellu tässä talossa laulettaviksi. Minä olen kenties loukannut teidän uskoanne, mutta sen olen tehnyt tahtomattani, sen vannon. Antakaa minulle siis anteeksi tämä virhe, joka ehkä on suuri, mutta ei vapatahtoinen.
Mylady oli tällä hetkellä niin kaunis, hengellinen hartaus, johon hän näytti vajonneen, loi hänen kasvoillensa semmoisen loisteen, että Felton so'enneena luuli näkevänsä sen enkelin, jota hän äsken oli vaan kuullut.
— Niin, niin, vastasi hän, te häiritsette, liikutatte niitä, jotka tässä linnassa asuvat.
Hupsu raukka ei huomannut sanojensa sotkuisuutta, jonka ohessa mylady'n ilveksensilmä sukelsi hänen sydämmensä pohjaan saakka.
— Minä vaikenen, sanoi mylady luoden silmänsä alaspäin, ja tehden äänensä niin lempeäksi kuin suinkin saattoi, ja hereten niin nöyräksi kuin hänen olentonsa suinkin myönsi.
— Ei, ei, rouva hyvä, sanoi Felton; laulakaa vaan; mutta hiljaisemmalla äänellä, etenkin yön aikaan.
Ja näin sanottuansa syöksyi Felton ulos huoneesta, sillä hän tunsi että hän ei enää voinut olla luja vankia kohtaan.