— Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka poistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet kynsissäni!
Mutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.
— Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä parooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen läsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko tuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.
Hän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut niin kaunis.
— Eipä sentään, sanoi hän hymyillen, eipä hän hiisku mitään.
Iltasella tuli lord Winter samalla kertaa kuin hänen iltaruokansa.
— Herra, sanoi mylady, onko teidän läsnä-olonne välttämättömästi minun vankeuteeni kuuluvaa, ja ettekö voi säästää minua siitä kärsimyksestä, jota teidän käyntinne minulle tuottavat?
— Mitä nyt, rakas siskoseni! vastasi Winter; eikös tuo pieni, kaunis suu, joka nyt on niin julma minua kohtaan, sanonut minulle oikein hellästi, että te tulitte tänne Englantiin vaan minua tervehtimään, ja että te niin halusitte tätä nautintoa että sen vuoksi antauduitte meritaudin, myrskyn ja vankeuden alaiseksi? No, nyt minä olen tässä, olkaa siis tyytyväinen; sitä paitsi on minun käynnilläni tällä kertaa pätevä syykin.
Mylady vapisi; hän luuli Felton'in kertoneen; tuo nainen, joka oli niin monta kovaa kokenut, niin monia ankaroita ja mellastavia sielunliikkeitä tuntenut, oli tuskin koskaan tuntenut sydämmensä niin kovasti sykkivän kuin nyt.
Hän istui; lord Winter siirsi tuolin hänen viereensä ja asettui siihen istumaan; sitten otti hän taskustaan paperin, ja avasi sen verkalleen.