Nuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina unettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.
Mutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.
Verkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti lattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai ehkäpä ehdollansa oli pudottanut.
— Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.
— Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä, jota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien veri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa aikaani punomalla tätä köyttä.
Felton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut mylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki seinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa vaatteita tai aseita.
Hän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat maahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.
— Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.
— Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.
— Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.